Puheeni kaatuneitten muistopäivän seppeleenlaskutilaisuudessa Raahessa

Arvoisat kaatuneitten omaiset, hyvät veteraanisukupolven edustajat, naiset ja herrat!

Olemme kokoontuneet tähän juhlahetkeen kunnioittamaan sankarivainajia, mutta samalla myös tervehtimään ja kiittämään veteraanisukupolvia. Joskus joutuu pohtimaan miten maamme tänään kestäisi, jos näiden vainajien kohtaloksi koituneet tapahtumat toistuisivat nyt vuosikymmeniä myöhemmin? Onko turruttu rauhan aikaan? Varautuminen vaikeisiin aikoihin, on hyvä pitää muistissa, ei peläten vaan huomioiden.

Sotien loputtua monissa kodissa surtiin kallista uhrilahjaa, niitä nuoria, jotka nyt lepäävät noissa edessä olevissa haudoissa. On itketty menetettyä vanhempaa, lasta, veljeä, siskoa, kaveria. Voi vain arvata, mikä on ollut pelon määrä perheissä, joista on lähdetty rintamalle ja vielä se surun musertava summa, kun sieltä ei tultukaan kotiin enää koskaan. Sota oli koskettanut kaikkia, mutta se oli myös yhdistänyt kansaamme. Silloin ei arvosteltu maailmankatsomusta tai ideologioita, kun yhdessä puolustettiin maamme itsenäisyyttä. Nämä kalleimpansa antaneet sankarit, sotilasarvoon katsomatta, tuotiin kotiin haudattavaksi. Osaa haetaan edelleen, sillä joku kuitenkin jäi kentälle, vaikka suomalaisilla oli kunnia-asiana hakea ja tuoda vainajat kotikirkon multiin lepäämään. Tämä kertoo siitä sitkeydestä, jolla suomalainen huolehti jo sotien aikana ja vielä nykyäänkin toisesta ihmisestä, veljeä ei jätetä.

Menneellä viikolla on juhlittu 100 vuotta sitten päättynyttä sisällissotaamme, Vapaussotaa, myös Kansalaissotaa, Veljessotaa tai ihan mitä muuta nimeä tälle, ehkä vieläkin umpeutumattomalle kansalliselle haavallemme, käyttääkään. Kaikki nimet ovat oikeinta tai vääriä. Huolestuneena olen seurannut keskustelua siitä kun hieman yksipuolisesti leimataan toisia pahoiksi edelleen, toisen osapuolen ollen vain uhreja. Haastankin kysymään voiko sota koskaan olla yksipuolinen ja mitkä olivat kunkin ryhmän intressit olleet silloin ja nyt? Olisiko vihdoin aika myös haudata katkeruus, sillä aikaa on kulunut noista tapahtumista, meillä ja muualla. Historiaa mitenkään vähättelemättä tai muuttelematta yksipuoliset sodat kun ovat mahdottomia ja mennessä mässäily ei vain koskaan auta anteeksiannossa ei silloin, eikä nyt.

Mitä tulevaisuus meille tuokaan? Euroopan rajoja muokataan säännöllisesti ja on itsensä pettämistä odottaa etteikö niin voisi tapahtua myös meidän lähialueilla tai nykyaikaisen sodankäynnin, terrorin koskettaessa maatamme, kuten menneenä vuonna tapahtui. Mitä historiamme on meille opettanut? Ainakin sen, että yhdessä saamme aikaan paljon. Se vaatii sitoutumista. Muutokset tapahtuvat nopeasti nykypäivänä, sillä maailman meno on kiihtynyt ja monimutkaistunut. Pystymmekö sopeutumaan uusiin asioihin tarpeeksi nopeasti vai pitääkö meidän edes yrittää? Tarvitseeko meidän hyväksyä vieras tapa toimia ja elää, vain siksi ettemme loukkaisi ketään? On siksi tärkeää, että saamme pitää omista ja hyviksi koetuista arvoista kiinni, se on oikeaa suvaitsemista. Jokainen ihminen voi oppia toiselta jotain, hyvää tai pahaa.

Meillä on oikeus valita. Maamme on hyvä elää ja siitä kiittäminen. Olemmeko me ansainneet kaiken tämän? Toivottavasti olemme ja edelleen osaamme varjella tätä myös tuleville sukupolville, sillä muuten mittavat ponnistelut ja suuret uhraukset ovat olleet turhia. Omasta näkökulmasta ajatellen haluan olla antamassa mahdollisuuksia onnistua ja sillä tavalla edistää tämän perinnöksi saadun maan selviytymistä nyt ja tulevaisuudessa. Maa, jonka puolesta on maksettu kallis hinta, kuten kaikki tiedämme ja edessämme näemme. Jumala meitä kaikkia auttakoon tässä työssä ja siunatkoon maatamme myös tulevaisuudessa!

Comments are closed.

Alustana toimii Wordpress ja teemana Digg-3. Tekstit (C) Jarmo Myllymäki 2005-2019.