JUHLAPUHE ITSENÄISYYSPÄIVÄN JUHLASSA RAAHESALISSA

Arvoisat läsnäolijat, hyvät naiset ja herrat!

Itsenäisyytemme alkuhämärää, tuota sarastavaa suomalaisuuden huipentumaa tarkastellaan tänä suurena juhlapäivänä monelta eri kannalta. Mikä on ollut alkusysäys siihen, että saamme nyt tänään joulukuun kuudentena päivänä juhlia itsenäistä maatamme? Muutama viikko sitten olin mukana kutsuvierasensi-illassa Etelä-Pohjanmaalla. Siellä esitettiin elokuvaa nimeltä Isoviha. Se kertoi Isossakyrössä käydystä Napuen taistelusta ja siihen johtaneista syistä ja tässä yhteydessä erityisesti seurauksista, johon nyt erityisesti kannattaa tänään kiinnittää huomiota.

Isoviha kuuluu yhteen niistä aikakausista, jolloin suomalaisia on koeteltu raskaimmalla kädellä. Ulottuivathan mainitun ajan vaikeudet myös tänne meidän seudullemme saakka. Napuen taistelussa ottivat yhteen Ruotsi-Suomen ja Venäjän armeijat, sillä seurauksella, että Ruotsi-Suomen armeija kärsi huomattavat tappiot ja siitä alkoi sorron ja ryöstelyn aika, jollaista ei ollut aiemmin nähty. Alueen ihmiset, lähinnä naiset ja lapset, miesväki kun oli saanut surmansa tai vangittu taistelussa, pakenivat kodeistaan piilopirtteihin ja metsäsaunoihin ympäri Pohjanmaata. Aika oli varsin raakaa kun kasakkapartiot terrorisoivat silloin maatamme.

Tämän taistelun jälkeen oli historioitsijoiden mukaan alkanut elämään ajatus itsenäisestä maastamme. Perusteena lienee ollut se, ettei Ruotsista ollut apua ja Venäjästä vielä vähemmän. Tällaiset suuret asiat eivät tietenkään tapahdu heti ja siksi itsenäisyys häämötti näistä tapahtumista vasta yli sadan vuoden kuluttua. Voidaan kuitenkin sanoa, että Isovihalla lienee ollut jotain osuutta siihen, että olemme nyt juhlimassa tätä päivää.

Klassinen kysymys on: ”mitä itsenäisyys merkitsee sinulle?” Tyypillisiä vastauksia on useita; saa päättää itse omista asioistaan ja tehdä mitä haluaa. Juuri näin, mutta olemmeko käyttäneet tätä lahjaa niin kuin pitäisi? Miten maassamme voidaan? Suomalaiset ovat selvästi jakautumassa, osa pärjää hyvin, osa ei. Osa ei välitä, osa välittää liikaakin ja uupuu. Itsenäisyyteen tulee aina liittyä vastuu itsestä ja toisista.

Milloin itse koit viimeksi ylpeyttä suomalaisuudesta? Minulle suuria elämyksiä ovat olleet mm. maailman lentokentillä nähdä suomalaisen lentokoneen värit. Silloin tuntuu todella suomalaiselta. Juttelin taannoin erään hyvin tuntemani, maailmalla paljon työskennelleen ihmisen kanssa ja hän kertoi juuri samaa. Aina kun he tulivat kotiin perheen kanssa, oli mahtavaa päästä suomalaisen lentokoneeseen kun he joltain eurooppalaiselta kentältä vaihtoivat sinivalkoisten siipien kyytiin muutaman Afrikassa vietetyn vuoden jälkeen. Tunne oli ollut hieno. Vaikka minun maailmanmatkat ovat jääneet huomattavasti lyhyemmiksi, niin tunne on ollut sama, suomalaisuutta ja kansallista ylpeyttä voi löytää yllättävästä paikasta, jopa maailman eri lentokentiltä.

Suomalaiset ovat suhteellisen nuori kansa, mutta juuremme ovat vahvat. Tämän todistaa ne monet yhteisöt ympäri maailmaa, jossa suomalaiset ovat kokoontuneet yhteen ja saaneet aikaan paljon. Hienoja esimerkkejä löytyy joka puolelta maailmaa. Yksi tällainen on Kanadan Thunder Bayssä, josta sijaitsee vahva suomalaisyhteisö. Nämä urheat sukupolvet kaukana kotoaan eivät ole unohtaneet juuriaan ja ovat ylpeitä niistä, jopa ei niin kansainvälisesti tunnettu suomalainen keittiö lihakeittoineen ja mustikkapiirakoineen on löytänyt paikkansa kaupungin ruokaravintolatarjontaan jo yli sadan vuoden ajan. Pitää siis matkustaa kauas nähdäkseen lähelle. Maailmalta löytyy monia muitakin esimerkkejä siitä mitä suomalaiset yhdessä saavat aikaan, olisiko tälle yhteisöllisyydelle tilaa enemmän myös täällä kotona?

Vähän aikaa sitten kyselin, miten Suomessa ja Raahessa menee näin itsenäisyyspäivänä, lähes 100-vuotiaassa maassamme. Ajat eivät ole helpot nytkään, mutta kuitenkin eivät niin vaikeat kuin heti itsenäistymistä seuranneen Vapaussodan aikana tai 75 vuotta sitten kun Talvisota oli juuri syttynyt ja eri puolilla Eurooppaa sodittiin. Monet tässäkin tilaisuudessa paikalla olevat muistavat noita viimeksi mainittuja aikoja, niitä tuntemuksia, mitä silloin oli. Varmasti moni silloin pohdiskeli, miten meille tässä käy? Aikalaiskuvaus kertoo ennen sotaa olleesta ajasta sellaisia seikkoja, ettei huolta ollut ilmassa, 30-luvun alun maailmanlaajuiset vaikeat ajat olivat voitettu, työllisyys oli parantunut ja senaikainen hyvinvointi lisääntyi, kaikki näytti paremmalta kuin aikoihin, ei uhannut mikään. Sitten kaikki muuttui äkkiä.

Lähialueella poliittinen ilmapiiri kylmeni ja muuttui. Tuli aluevaatimuksia, ilmassa oli uhkaa. Diplomatian keinoin yritettiin, mutta mikään ei auttanut, oli lähdettävä sotaan puolustamaan tätä maata. Olen monesti pohtinut miltä se mahtoi tuntua kun selvisi, että nyt on tosi kyseessä, on pakko lähteä, ei saanut valita, haluaako vai ei? Mitä on liikkunut näiden liikekannalle määrättyjen joukkojen mielessä, pelkoa, ylpeyttä, huolta, ehkä näitä kaikkia? Mitä on mietitty kotirintamilla, työpaikoilla ja kouluissa? Huoli ja murhe olivat yhteisiä. Mitä nyt tapahtuu? Jouduttiin tarttumaan sellaisiin tehtäviin, mitä ei ollut aiemmin totuttu tekemään. Kotiin jääjille, lähinnä naisille ja lapsille jäi arjen pyörittäminen sotatoimialueiden ulkopuolella, vaikka silloin jo oli totuttu tekemään työtä, niin monessa kodissa sinne jääneillä työt vähintään kaksinkertaistuivat, mutta huolet moninkertaistuivat. Sotaan lähteneillä huolta riitti varmaan yhtä paljon, miten kotona pärjätään ja tullaanko täältä koskaan takaisin? Valitettavan moni ei tullut ja siitä kertoo sankarivainajien hautarivit eri puolella maatamme ja siksi haluan osoittaa suuren kunnioitukseni myös näille kaikkensa antaneille sankarivainajille, mutta myös sodasta takaisin kotiin selvinneille ja kotirintaman arkea eläneille.

Minulla on ollut mahdollisuus kuulla aitoja tarinoita noilta sotavuosilta, pari vuotta sitten kuollut isoisäni palveli lääkintämiehenä Kannaksella ja tarinoita riitti ihan viimeisiin vuosiin saakka, vertailimme vielä vähän aikaa ennen hänen kuolemaansa ensihoidon erilaisia tapoja sota-ajalta nykypäivään ja uskokaa tai älkää, eivät ne hoitomenetelmät kovin paljon loppuen lopuksi olleet muuttuneet, vaikka toki kehitystä on tapahtunut. Yksikertaisilla menetelmillä on jo silloin pelastettu monia ihmishenkiä.

Sodan jälkeen ei työ loppunut, oli palauduttava normaaliin arkeen ja siinäkin lienee ollut oma taistelunsa. Silloin ei ollut nykyaikaista auttamisverkostoa, johon olisi voinut ottaa yhteyttä kun ahdisti, piti vain kestää monet paineet. Ilmassa lienee ollut jälleen paljon pelkoa, surua, huolta, mutta myös uskoa tulevaisuuteen. Suomalainen ei lannistunut, vaan asia kerrallaan tehtiin yhdessä tämä maan eteen, paljon puhuttu Talvisodan henki ei jäänyt rintamalle, vaan yhteisin ponnistuksin tehtiin mitä voitiin ja enemmänkin, siitä meillä myöhemmin syntyneillä sukupolvilla on kiittäminen yhä edelleen.

2010 –luvun Suomi on monelta osin erilainen kun äsken kuvaamani sota-aikainen maamme. Rajat ovat auki, olemme kansainvälisiä, saamme liikkua vapaasti maailmalla kokien niitä kuvaamiani suomalaisuuden huippuhetkiä maailmalla. Maa on vauras, mutta miten kauan? Jonkun uutisen mukaa olemme pahemmassa tilanteessa kuin milloinkaan sotien jälkeen ja 1990 –luvun lama-aika koetteli maatamme hellävaraisemmin kuin nykyinen tilanne. Olisi helppoa lähetä syyttelemään valtakunnan politiikkaa asioiden huonosta hoitamisesta, mutta en sitä tee! Kuten Kekkonen esitti aikanaan kysymyksen kirjassaan, ”Onko maallamme malttia vaurastua?” Kysyn: onko? Nykyisessä kvartaalitaloudessa eläminen odottaa koko ajan entistä parempia tuloksia meiltä kaikilta. Jos yhteiskunnassa menee paremmin, välittömästi keksitään monta uutta kohdetta johon käytämme yhteiset rahamme. Osa näistä on tarpeellisia, sitä en väitä, mutta mitä tehdään sitten kun ei enää ole mahdollisuus rahoittaa näitä kaikkia sinänsä hyviä asioita. Perusteet tämän ja tuon toiminnon säilyttämiseen ovat, mutta kun ei kaikkia voida enää pitää yllä mitä sitten tehdään?

Varautumisen opinnoissani keskusteltiin aikanaan poikkeustilasta, mitkä tilanteet siihen johtaa? Tunnetuin seikka on luonnollisesti sota ja sen uhka. Muita esimerkkejä ovat taloustilanteen äkillinen ja voimakas heikkeneminen, luonnonmullistukset ja ympäröivässä maailmassa tapahtuvat muutokset. Esitin joku viikko sitten kysymyksen kuinka lähellä poikkeustilaa maamme on näiden kriteerien valossa tänä päivänä? En saanut vastausta. Kukaan ei voi sanoa ettei tilanne ole todella vaikea koko Euroopassa, Suomesta puhumattakaan. Työttömyys lisääntyy, valtiot ja kunnat velkaantuvat kiihtyvällä vauhdilla ja loppua ei ole näkyvissä.

Mitä tapahtuu maamme lähialueilla? Kirjoitetaanko historiaa uudelleen rajoja siirtämällä kuten eteläisemmässä Euroopassa on viime vuoden aikana tehty? Olemmeko varautuneet muutoksiin mitkä voivat yllättää, kuten historia on opettanut. Entä, jos jokin taho haluaa osan maatamme ja päättää tulla tänne kysymättä lupaamme, onko keskustelun aika nyt vai milloin? Meillä on mahdollisuus selviytyä, mutta siihen tarvitaan yksituumaisuutta ja sitä kuuluisaa Talvisodan henkeä. Uskallan väittää, että yksilökeskeinen, ”vain minulle” –ajattelu ei kestä pitemmän päälle, pää tulee vetävän käteen. Haluankin haastaa teitä kaikkia pohtimaan, mitä juuri minä voisin tehdä nykyisen tilanteen parantamiseksi? Maalaamatta kuitenkaan liian synkkää kuvaa tulevaisuudestamme, haluan muistuttaa myös monista asioista mitkä ovat hyvin ja minkä puolesta aikaisemmat sukupolvet ovat taistelleet.

Ensimmäisenä nousee mieleen turvallisuus, voimme päästää lapsemme kouluihin turvallisin mielin, opetusta saa jokainen ja paljolti itsestä kiinni millaisia eväitä sieltä elämän matkalle on mahdollista saada. Pienenä kansakuntana olemme satsanneet koulutukseen ja se on kannattanut. Meillä on ollut mahdollisuus tehdä valintoja. Voimme myös turvallisesti omistaa mielipiteitä eri asioista ja kertoa ne myös muille, pelkäämättä seuraamuksia. Joukoissamme ei ole ilmiantajia, jotka kertoisivat valtavirrasta poikkeavien mielipiteitä jollekin kontrollerille, joka päättäisi, mikä on oikein ja mikä on väärin. Ovikellot eivät soi mielipiteiden takia. Meillä on siis vapaus, asia, joka ei ole mitenkään selvä edes Euroopassa, saati muualla maailmassa.

Arvoisat kuulijat!

Maamme on hyvä ja siitä on kiittäminen. Olemmeko me ansainneet kaiken tämän? Toivottavasti olemme ja osaamme varjella tätä myös tuleville sukupolville kuten meille on tätä maata varjeltu. Omasta näkökulmasta ajatellen haluan olla antamassa mahdollisuuksia onnistua. Alueellamme on monia suuria mahdollisuuksia tuovia hankkeita, jotka onnistuessaan nostavat tämän seudun sille tasolle mille se kuuluu, mutta haluammeko sitä itse vai tuhlaammeko aikaamme vastustamiseen ja negatiivisten asioiden korostamiseen, mahdollisuuksien löytämisen sijaan. Meidän päätöksentekijöiden keskeinen tehtävä on turvata edellytykset onnistumiseen ja sillä tavalla edistää tämän perinnöksi saadun maan mahdollisuuksia selvitä nyt ja tulevaisuudessa. Maa, jonka puolesta on maksettu kallis hinta, kuten kaikki tiedämme. Kaikkivaltias meitä auttakoon tässä työssä ja siunatkoon maatamme myös tulevaisuudessa!

Comments are closed.

Alustana toimii Wordpress ja teemana Digg-3. Tekstit (C) Jarmo Myllymäki 2005-2019.