Juhlapuheeni itsenäisyyspäivän juhlassa Vihannissa

Kunnioitetut veteraanit, lotat, pikkulotat ja sotilaspojat, arvoisat kutsuvieraat, hyvät naiset ja herrat!

”Oi Suomi, katso sinun päiväs koittaa, yön uhka karkotettu on jo pois”. Näillä sanoilla alkaa Finlandia-hymni. Teoksen säveltäjästä liikkuu hauskoja tarinoita, kun Jean Sibelius itsenäisyytemme alkuhämärissä muiden kansallismielisten taiteilijoiden kuten Akseli Gallen-Kallelan ja Eino Leinon kanssa istuivat pitkiä tapaamisia Helsingin yössä. Kerrotaan tarinaa, miten Sibeliuksen huolehtiva Aino-vaimo lähetti kotoa sanan pääkaupunkiin tiedustellen milloin armas aviomies saapuisi kotiin? Vastaus toimitettiin takaisin Järvenpään perukoille Ainolaan ja se kuului: ”Rakas vaimo, olen säveltäjä, en ennustaja”. Toinen tarina näiden herrojen edesottamuksista menee seuraavasti, Sibelius lähti käymään laivalla Tukholmassa työasioissa ja muu seurue jäi Kappeliin pohtimaan maailman menoa. Sibeliuksen palattua muutaman päivän kuluttua oli Gallen-Kallela tokaissut, että ole nyt Janne hetki paikallaan, äläkä hyppää koko ajan noissa ovissa! Mikä legendoissa on totta, mikä ei, se jää kuulijan arvioitavaksi.

Olivat nuo edellä kerrotut jutut miten tosia tahansa, on taiteen keinoin kylvetty itsenäisyyden ajatuksia noina aikoina. Kansakuntamme oli osa Venäjän suurruhtinaskuntaa, mutta itsenäisyysajatus kyti monen mielessä, odottaen myöhemmin täyttymystään. Tahto ja näky omasta valtiosta ja itsenäisyyden ajasta oli silloin ollut voimakas, halu kantaa osuutensa tähän työhön, puolestaan innoittaja myös kuvaamani seurueen jäsenten mielessä. Siitä olkoon todisteena tuotanto näiden tekijöiden teoksia tarkastellessa. Itsenäisyys ei tietenkään tullut pelkästään näillä avuilla ja pitkissä istunnoissa. Siihen tarvittiin tahtoa, johdatusta, osaamista, kansankunnan yhtenäisyyttä ja monta muuta asiaa. Varmaa on vain se, että tie ei ollut helppo ja yksinkertainen.

Itsenäisyys ei ollut siis itsestään selvyys, vaan se oli epäilemättä silloin ja monta kertaa myöhemminkin on vähintään ollut uhattuna. Aivan alkuhetkillä syttyi Vapaussota, jonka arpia ehkä kannamme perimässämme edelleen. Näistä tapahtumista on kirjoitettu paljon erilaisia näkökulmia ja tässä kertomuksessa lainaan paikallislehti Kyrönmaata. Minua on erityisesti puhutellut vuosien aikana seuraava tositarina. Tapahtuman paikka on syntymäkuntani Laihia. Siellä vuosi 1917 on ollut rauhallinen ja työntäyteinen. Aikakirjat kertovat, että kesän sato oli ollut huono ja se oli masentanut mieliä. Syksyä kohden hyviäkin asioita oli tapahtunut, sillä uusia kansakouluja oli perustettu pitkin pitäjää. Koulu ei kuitenkaan koskenut silloin vielä kaikkia lapsia. Myös venäläinen kasarmi oli paikkakunnalla, tarkemmin Hulmin kylällä.

Rinnakkaiselo sujui, mutta vapauden kaipuu alkoi herätä ja joulun aikaan naapurikunnan puolella Tuovilassa oli sattunut verityö, joka oli kohdistunut venäläisten sotilaiden toimesta siviiliväestöön. Pyhien jälkeen oli pidetty kansalaiskokous, jossa muuan Santeri Alkio oli kehottanut järjestäytymään vierasta valtaa vastaan. Tästä aikaa kului joitain viikkoja. Mannerheim antoi päiväkäskyn, jolla venäläiset piti riisua aseista 28.1.1918, klo 3 aamuyöllä. Päämajasta oli kuitenkin saapunut erillinen käsky paikkakunnalle, että heidän tulee riisua aseista venäläinen 70-miehinen ratsuväki jo edellisenä iltana. Ilmassa oli jännitystä ja tämä 130-200 -päinen joukko, isännät ja rengit, rinta rinnan lähtivät yhtenä miehenä toteuttamaan käskyä muutaman kilometrin päähän. Alku sujui oikein hyvin ja upseerit saatiin vangittua ilman suurempaa vastarintaa. Heidät kuljetettiin läheiseen riiheen säilöön. Aseita siviileillä ei paljoa ollut ja miehet luottivat määrälliseen ylivoimaan. Tästä jotkut varoittelivat, mutta turhan myöhään, sillä neuvottelut päättyivät lopulta ankaraan tulitaisteluun. Miehet hajaantuivat ja pakenivat kuka minnekin suuntaan. Osa joen jäätä pitkin Hulmin sillan alle, jossa he kohtasivat loppunsa. Siellä sotilaat kiduttivat pistimillä aina niin kauan kunnes kuolema armahti nämä Vapaussodan ensimmäiset viisi uhria, jotka taistelun tauottua jäivät joen jäälle kuolleena tai kuolettavasti loukkaantuneena makaamaan. Yksi näistä nuorista oli mummoni veli Iivari Mäkelä (21 v.) ja ehkä siksi tämä tarina on aina lähellä sydäntäni. Tässä alkaneessa sodassa, nämä vapauden puolesta taistelleet ja kaatuneet, eivät olleet viimeiset uhrit, vaan monta vakavaa tapahtumaa, puolin ja toisin sattui ennen rauhan tuloa ja sodan loppumista tässä nuoressa Suomen, vasta itsenäistyneessä valtiossa. Miten lähellä silloin, lähes 100 vuotta sitten tapahtuneet asiat olivatkaan lopettaa itsenäisyytemme ennen kuin se oli edes kunnolla alkanut?

Aikamme kuitenkin jatkui. Maa oli toipumassa ensimmäisestä suuresta koettelemuksesta. Myös muualla maailmalla oli menossa ensimmäinen maailmansota ja Euroopan rajoja siirreltiin voittajien vaatimusten mukaisesti. Vaikka tiedonkulku ei ollut yhtä nopeaa kuin nykyään, saavuttivat uutiset myös tämän nuoren valtion. Monia arpia jäi ja ehkä kyräily naapuria, tuttavaa tai jopa omaa perhettä ja sukua kohtaan jatkui ja jossain tapauksissa jopa meni äärimmäisyyksiin. Epäilemättä elettiin tiukkoja sekä ristiriitaisia aikoja ja myös monista nykypäivän itsestään selvyyksistä oli puutetta.

Poliittinen tilanne meillä ja muualla oli epävakaa. Kun sodista oli hitaasti toivuttu, koetteli meitä ja muita maailman laajuinen lama. Tapahtumat eivät olleet omiaan ainakaan vähentämään jännitteitä maassamme. Erilaisia näkemyksiä ja maailmankatsomuksia ei hyväksytty läheskään samalla tavalla kuin nykyään. Elettiin tietyllä tavalla vaaraan vuosia, erilaiset äärilaitojen liikehdinnät, sekä oikealla että vasemmalla, olivat jo silloin olemassa. Voidaankin kysyä onko näissä asioissa samoja piirteitä tämän päivän Suomeen? Osin lainsäädäntö, jolla kiellettiin ääriainesten toiminta, mutta myös ihmisten oma halu elää rauhallisesti laimensi suurimpia ristiriitoja ja suomalaiset oppivat entistä paremmin tulemaan toistensa kanssa toimeen.

Erityisen paljon kansan yhtenäisyyttä tarvittiin 30-luvun viimeisistä päivistä alkaen, kun aluevaatimusten jälkeen Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen ja alkoi 105 kunniamme päivän Talvisota ja sitten perään Jatko- ja Lapin sodat, kuten historia meille kertoo. Näistä tapahtumista on joukoissamme yhä ihmisiä, jotka nuorina, elämää täynnä olevina lähtivät palvelemaan isänmaataan. Mitkä olivat mietteet heidän mielessä kun käsky kävi? Tullaanko enää koskaan takaisin ja miten kotona pärjätään? Pelkoa oli paljon ilmassa, suuri huoli tulevaisuudesta. Vaikeudet kuitenkin yhdistivät ja vahvistivat kansaamme. Aiemmin kuvaamani vapaussodan haavat olivat umpeutuneet ja yhdessä taisteltiin itsenäisyytemme puolesta suurta vihollista vastaan.

Suuri määrä ihmisiä menetti henkensä sodissa ja suomalaisilla oli kunnia-asiana hoitaa vammautuneet, mutta myös kaatuneet pois taistelukentältä. Tätä kunnioittivat vihollisenkin joukot. Edesmennyt isoisäni palveli lääkintämiehenä rintamalla. Hän kertoi joskus, miten oli parinsa kanssa lähtenyt noutamaan menehtynyttä taistelutoveria asemien välistä hämärän tullen. Hänen mukaansa vastustajan sotilaat pystyi näkemään kun hän perunapellon vaoissa ryömi tehtävää suorittaen, mutta jostain syystä vihollissotilaat eivät ampuneet. Paapalla oli siis varjelus matkassa silläkin reissulla. Kuten tiedetään, moni asia on hyvin pienestä kiinni ja menneillä tapahtumilla on aina myös seurauksensa, kuten näette.

Oli mielenkiintoista lukea erään paikallisen veteraanin haastattelu taannoin lehdestä, siinä hän kertoi miten sota varjosti hänen nuoruuttaan, aluksi kotirintamalla ja yli kolmen vuoden reissulla sitten sodan pyörteissä. Kotirintaman oloista on ehkä vähemmän kirjoitettu. Samaisessa lehtiartikkelissa pohdittiin myös siitä, miten työtä oli enemmän kuin ehti tehdä, kun muu miesväki oli rintamalla. Voidaankin siis osoittaa, myös kotiaskareiden hoitamisen tärkeyden olleen merkittävä pärjäämisen peruste noita aikoina. Kotona olleet naiset, lapset, nuoret ja ikäihmiset joutuivat tekemään todella kovan työn arjen pyörittämisessä ja onkin syytä kiittää myös heitä panoksestaan niinä vaikeina aikoina. Samalla he joutuivat murehtimaan miten rintamalla pärjätään ja tullaanko sieltä takaisin milloinkaan. Aika on epäilemättä ollut hyvin raastavaa kaikille ja papin liikkumista kylän raitilla pelättiin, vaikka hätää aiheutti myös muut asiat, kuten vaikkapa menossa tai tulossa, tai jopa kohdetta hakiessa pommikonelaivueet. Osa sotilaista ei koskaan palannut takaisin kotiin, ei edes ruumisarkussa. Vielä nykypäivänä sankarivainajia etsitään ja löydetään. Olen seurannut erään etsijäryhmän työtä ja ehkä sitkeys, mitä he osoittavat etsiessään edelleen kaatunutta sukulaistaan, kertoo siitä suomalaisesta tavasta, jossa kaveria ei jätetä, vaan heidät tuodaan kotiin. Tällainen etsintätyö voi olla raskasta ja ehkä turhauttavaakin, mutta palkitsee epäilemättä tekijänsä kun taistelijan pitkä kotiinpaluu on vihdoin aikanaan ohi.

Sodan aikaisissa nuorissa, mutta ei vielä rintamaikäisissä, oli myös voimakas halu puolustaa kotiseutuaan. Harjoiteltiin ja suoritettiin aluetta suojaavia tehtäviä muiden töiden ohessa ja tämä sotilaspoikaperinne on nyttemmin noussut esille ja sille kuuluvalle arvopaikalle. Myös lottien ja pikkulottien tehtävät olivat suoranainen elinehto sille, että tätä maata pystyttiin puolustamaan niin hyvin kuin se silloin yli 70 vuotta sitten tehtiin. Kaikkia siis tarvittiin ja jokaiselle oli tärkeä tehtävä.

Rauhan aika kuitenkin koitti ja maamme säilytti itsenäisyyden. Alkoi ehkä hieman hämmentävä ajanjakso maamme historiassa. Maatamme vaikeiden aikojen läpi johtaneet joutuivat oikeuden eteen sotasyyllisyydestä epäiltynä. Voidaanko ajatella, että heidän sotansa jatkui edelleen? Onneksi armahdukset palauttivat edes osan siitä kunniasta, mitä näille ihmisille kuuluu. Erityisen hienoa oli taannoin merkittävän suomalaisen äänestyksessä Presidentti Rytin pärjääminen ja ehkä silloin hänen muistonsa sai sen arvon, jonka hän ansaitsi. Voidaan siis ajatella, että nämä kaikki uhraukset ovat sitä suurta kokonaisuutta, joka on ollut itsenäisyytemme hinta.

Maamme täyttää vuoden kulutta 100 vuotta ja mitä historiamme on meille opettanut? Ainakin sen, että yhdessä saamme aikaan paljon. Se vaatii kuitenkin sitoutumista. Olen muiden mukana tehnyt havainnon, että muutokset tapahtuvat erityisen voimakkaasti nykypäivänä, maailman meno on jotenkin nopeutunut. Ei pelkästään siksi, että parantuneet liikenneyhteydet tai sähköinen tiedonvälitys on muuttanut käsitystämme ympäröivästä maailmasta, vaan nopeasti muuttuvat tilanteet meillä ja muualla hämmentävät ajoittain ihmisten mieliä. Pystymmekö sopeutumaan uusiin asioihin riittävän nopeasti vai pitääkö meidän edes yrittää? Tuleeko meidän aina hyväksyä uusi, meille vieras tapa elää ja toimia, vain siksi ettemme loukkaisi ketään? Jokainen voi oppia toiselta jotain ja toivoakseni hyviä asioita. On kuitenkin tärkeää, että saa myös pitää omista ja hyviksi koetuista arvoista kiinni, se on oikeaa suvaitsemista puolin ja toisin.

Hyvät kuulijat!

Kaikilla mittareilla mitattuna olemme pärjänneet Suomessa hyvin. Katsokaamme ympärillemme. Vaikka esivanhempamme eivät valinneet asuinpaikakseen ehkä ilmastollisesti suotuisinta tai maastollisesti helpointa maailman kolkkaa elää ja kielikin on lähes oma haaraansa, Suomi on ollut kuitenkin menestystarina ja meillä on hyvä brändi, kuten nykypäivän termi kuuluu. Kukaan ei voi tietenkään väittää, että olisimme jotenkin ongelmavapaa erityisalue, ei suinkaan, siitä kertoo vaikka viime viikonlopun järkyttävät tapahtumat. Meillä on mahdollisuus selvitä nykypäivässä, mutta se ei tapahdu riitelemällä tai syyllistämällä, vaan yhdessä tekemällä ja toisiimme luottamalla. Suomi on hyvä maa meille suomalaisille, kuten on sanottu. Palatkaamme puheeni alkuun, jossa lainasin Finlandian sanoja ja lopetetaan myös sanoihin, jotka on kirjoitettu meille kaikille: ”oi nouse, Suomi, näytit maailmalle, sä että karkoitit orjuuden ja ettet taipunut sä sorron alle, on aamus alkanut, synnyinmaa”. Hyvää itsenäisyyspäivää meille kaikille ja Jumalan siunausta tälle maalle!

Comments are closed.

Alustana toimii Wordpress ja teemana Digg-3. Tekstit (C) Jarmo Myllymäki 2005-2019.