Puheeni Vihannissa kaatuneiden muistopäivän seppeeleenlaskutilaisuudessa

Kunnioitetut veteraanisukupolvien edustajat, hyvät läsnäolijat!

Olemme kokoontuneet tähän juhlahetkeen kunnioittamaan sankarivainajia, mutta samalla myös tervehtimään ja kiittämään veteraanisukupolvien edustajia. Joskus joutuu pohtimaan miten maamme tänään kestäisi, jos näiden vainajien kohtaloksi koituneet tapahtumat toistuisivat nyt vuosikymmeniä myöhemmin? Olemmeko turtuneet rauhan aikaan? Varautuminen vaikeisiin aikoihin on hyvä pitää muistissa, ei peläten vaan huomioiden. Elämme alati muuttuvassa maailmassa, kuka olisi uskonut, että viimeisen parinkymmen vuoden aikana Euroopassa ja sen lähiympäristössä on käyty monia katkeria sotia ja muita konflikteja. Ihminen ei tunnu oppivan, kuin kovin hitaasti historiasta, miten elää rauhassa keskenään. Varmasti moni on pohdiskellut, miten meille käy?

Palataan ajassa kuitenkin hieman kauemmas. Aikalaiskuvaus kertoo ennen sotaa olleesta ajasta, ettei huolta ollut ilmassa. 30-luvun alun maailmanlaajuiset vaikeat ajat olivat voitettu, työllisyys oli parantunut ja senaikuinen hyvinvointi lisääntyi, kaikki näytti paremmalta kuin aikoihin, ei uhannut mikään. Sitten kaikki muuttui nopeasti. Maamme lähialueella poliittinen ilmapiiri kylmeni ja muuttui. Tuli aluevaatimuksia, ilmassa oli uhkaa. Diplomatian keinoin yritettiin selvitä, mutta mikään ei auttanut, oli lähdettävä sotaan puolustamaan tätä maata. Olen monesti pohtinut miltä se mahtoi tuntua kun selvisi, että nyt on tosi kyseessä, on pakko lähteä, ei saanut valita, haluaako vai ei? Mitä on liikkunut näiden liikekannalle määrättyjen sotilaiden mielessä? Olisiko ainakin ollut pelkoa, ylpeyttä, huolta, ehkä näitä kaikkia? Mitä mietittiin puolestaan kotirintamilla? Huoli ja murhe olivat yhteisiä. Kotiin jääjille jäi arjen pyörittäminen sotatoimialueiden ulkopuolella, vaikka silloin oli totuttu tekemään työtä, niin kotiin jääjille työt vähintään kaksinkertaistuivat, mutta huolet moninkertaistuivat. Sotaan lähteneillä murehtimista riitti vähintäänkin yhtä paljon, miten kotona pärjätään ja tullaanko täältä koskaan takaisin?

Valitettavan moni ei tullut ja siitä kertoo nämä hautarivit eri puolella maatamme ja siksi haluan osoittaa suuren kunnioitukseni näille kaikkensa antaneille sankarivainajille, mutta myös sodasta takaisin kotiin selvinneille ja kotirintaman arkea eläneille. Nämä kalleimpansa antaneet sankarit, sotilasarvoon katsomatta, tuotiin kotiin haudattavaksi. Osaa kaatuneista haetaan edelleen väsymättömin vapaaehtoisin voimin, sillä joku kuitenkin jäi kentällekin, vaikka suomalaisilla olikin kunnia-asiana hakea ja tuoda vainajat kotikirkon multiin lepäämään. Tämä kertoo siitä sitkeydestä, jolla suomalainen huolehti jo sotien aikana ja vielä nykyäänkin toisesta ihmisestä, siskoa tai veljeä ei jätetä.

Mitä historiamme on meille opettanut? Ainakin sen, että yhdessä saamme aikaan paljon. Se vaatii sitoutumista ja yhtenäisyyttä, historiasta näemme, että se on meille mahdollista. Muutokset tapahtuvat nopeasti nykypäivänä, sillä maailman meno on kiihtynyt ja monimutkaistunut. Pystymmekö sopeutumaan uusiin asioihin tarpeeksi nopeasti vai pitääkö meidän edes yrittää? Tarvitseeko meidän hyväksyä vieras tapa toimia ja elää, vain siksi ettemme loukkaisi ketään? On siksi tärkeää, että saamme pitää omista ja hyviksi koetuista arvoista kiinni. Jokainen ihminen voi oppia toiselta jotain, hyvää tai pahaa. Meillä on oikeus valita, toivoakseni valitsemme viisaasti ja jos huomaamme tekevämme virheen, niin korjaamme sen paremmaksi. Maamme on hyvä elää ja siitä on kiittäminen aikaisempia sukupolvia. Olemmeko me ansainneet kaiken tämän? Toivottavasti, sillä tämän maan puolesta on maksettu kallis hinta, kuten kaikki tiedämme ja edessämme näemme. Pitäkäämme kaikesta tästä huolta hyvä myös jatkossa, Kaikkivaltias meitä kaikkia auttakoon tässä työssä ja siunatkoon maatamme myös tulevaisuudessa!

Comments are closed.

Alustana toimii Wordpress ja teemana Digg-3. Tekstit (C) Jarmo Myllymäki 2005-2019.