Puhe itsenäisyyspäivän juhlassa Vihannissa

Arvoisat juhlavieraat, hyvät naiset ja herrat!

102 vuotta on maallamme takana ja meillä on aihetta juhlaan edelleen. Itsenäisyyspäivä on Suomessa arvokas juhla, maailmalla saatetaan ihmetellä, miksi tämä päivä on meillä niin hiljainen ja harras kun muualla juhlat ovat äänekkäät ja värikkäät. Tämä malli on kuitenkin sopiva meille suomalaisille. Äsken saimme kuulla kirkossa asioita itsenäisyydestä ja varjeluksesta, noita molempia on hyvä pohdiskella juuri tänään, mutta miksi ei joskus muulloinkin. Veimme hetki sitten myös seppeleen ja tervehdyksen sankarihaudoille, tämä perinne on hieno tapa muistaa suuren uhrauksen tehneitä urhoja ja samalla tervehtiä heidän omaisiaan.

Itsenäisyyspäivänä muistellaan paljon maamme ja kansakuntamme kohtalonhetkiä, eikä syyttä. Hieman yli 100 vuotta sitten maassamme käytiin sisällissota. Tällä tapahtumalla on ensinnäkin monia nimiä, itse haluan käyttää alkutapahtumista termiä Vapaussota, joka muuttui myöhemmin sisällissodaksi. Kuukausi sitten näin, tänä vuonna valmistuneen ja hyvän ystäväni ohjaaman sekä tuottaman dokumenttielokuvan; Kun painuvi päät. Siinä kerrotaan erittäin mielenkiintoinen tarina Vilppulasta ja Tampereelta, siitä miten etelä-pohjalaiset joukot lähtivät vapauttamaan maatamme venäläisistä sotilaista. He eivät lähteneet taistelemaan toisia suomalaisia vastaan, vaikka siihen myöhemmin joutuivatkin. Silloin tämä sota oli muuttunut jo surulliseksi sisällissodaksi, joka on sekin oikea nimitys myöhemmille tapahtumille.

Suomalaisissa on kuitenkin erittäin hyvä puoli se, että pystymme olemaan yhtenäisiä kun sen aika on. Vaikka edellä kerrotuista tapahtumista ei kulunut kuin vain vähän yli 20 vuotta kun taas maan kohtalo oli vaakalaudalla. Menneellä viikolla oli Talvisodan alkamisen 80-vuotispäivä. Jokainen varmasti tuntee osan tarinoista sodan alkuhetkiltä. Näistä tapahtumista on säilynyt meille jälkipolville mielenkiintoisia kertomuksia siitä miten rajavartijat joutuivat todistamaan kellontarkasti alkanutta tulitusta tai siitä miten pommikoneet vyöryivät Helsingin yllä. Samassa sodassa, tarkemmin tammikuun 14. päivä, matkansa pään kohtasi myös muuan sotamies Myllymäki ja hänen viimeiset sanansa kerrotaan olleen: ”Pitäkää maa itsenäisenä.” Näin asian on häntä auttamaan mennyt asetoveri kertonut vuosikymmenien jälkeen tuosta tapahtumasta.

Tuo isosetäni toive on toteutunut ja siksi saame olla juhlimassa tätä päivää jälleen. Näissä itsenäisyyspäivän puheissa on tärkeää muistaa, ettei mikään asia ole itsestäänselvyys. Toivon syvästi, että ymmärtäisimme tämän asian. Kaikki voi muuttua hetkessä, asetelmat saattavat romahtaa, miten sitten selviäisimme? Varautuminen on avainsana yhteiskunnassa tai ihan jopa perheen kesken. Pidämme valmiutta yllä erilaisiin tapahtumiin ja uhkiinkin, emme siis vain odota ja reagoi vasta sitten, silloin se voisi olla jo myöhäistä. Turvallisuus on pieniä asioita, pieniä tekoja yhteiseksi hyväksi ja toisten avuksi.

Maamme kehittyy jatkuvasti, onko kaikki kehitys hyvää ja hedelmällistä? Minä kaipaisin yhteisöllisyyttä ja yhdessä, toisia kunnioittavaa tekemistä, takaisin tähän maahan. Meidän tulee luottaa toisiimme ja yrittää parhaamme. Osallistamista ja mukaan ottamista olemme pyrkineet nostamaan esille myös Raahessa. Näistä oivia esimerkkejä ovat hankkeet, johon alueen asukkaat ja miksei laajemmaltakin alueelta tulevat ihmiset saavat sanoa sanansa jo valmisteluvaiheessa, se on osa yhteisöllisyyttä. Hyvät kuulijat haluan toivottaa näillä ajatuksilla hyvää itsenäisyyspäivää jokaiselle!

Comments are closed.

Alustana toimii Wordpress ja teemana Digg-3. Tekstit (C) Jarmo Myllymäki 2005-2019.